Pari viikkoo mamu-elämää takana ja alan pikkuhiljaa päästä jyvälle tästä paikallisten elämänmenosta, mutta kerron siitä vähän myöhemmin. Ensin pitää purkaa kaikki viime viikon tapahtumat, joita siis riittää.

Viime postaus päättyi jännittävään cliffhangeriin, kun oottelin kyytiä Saksaan! Reissuhan oli monella eri tavalla mieleenpainuva, eikä vähiten siksi, että matkaa tehtiin Victorin kaksiovisella Renault Twingolla. Viis äijää ja kaikki kamat niin pienessä autossa on kyllä kokemus, joka ei kyllä jättäny ketään kylmäks. Varsinkaan kun lämpötila oli lähempänä +30. Onneks olin autokunnan pitkäkoipisin heppuli ja sain etupenkkipaikan, joskin sekin oli tavaran määrästä johtuen hiukan ahdas.

Parin tunnin matkustuksen jälkeen tehtiin stoppi Zonen ja Unihocin keskusvarastolle, josta ostin asevelihintaan (saksalaisilta, kuinkas muuten) parit hikinauhat. Muut täydenteli mailakassin sisältöö gripeillä ym. irtosälällä. Varastolta polkastiin viimenen etappi majotuspaikkaan, joka oli siis wanhan liiton saksalainen maatila heposineen ja lampaineen päivineen! Kaks yötä tais kustantaa ruokineen päivineen jotain alle viiskymppiä, joten rahaa säästy myös kaljaan. Lauantain vastaisena yönä loput joukkueesta rymisteli farmille ja eka peli pelattiin jo klo 11:30. Vastassa oli Saksan Bundesliigaan tälle kaudelle noussut jengi, jossa pelaili myös yks soomilainen. Pelattiin ihan ok peli, mutta tasoero oli vielä joukkueiden välillä sen verran iso, että hävittiin 5-2. Toiseen peliin valmistautuminen meni täysin pieleen ja otettiin kuokkaan aika rumin lukemin. Tappioista huolimatta sain aika hyvän tatsin päälle ja sainkin kuulla, että oon kuulemma kaikkien aikojen paras Bredassa pelannut maalivahti. Ei siis passaa löysäillä kun odotukset on jo tapissa asti!

Illalla pelien jälkeen istuttiin jätkien kanssa iltaa, otettiin pari bissee ja juteltiin mukavia. Joukkue on melko nuori ja kansainvälinen: nuorin pelaaja on 26-vuotias ja yhdeksän pelaajan vahvuiseen tiimiin mahtuu neljä eri kansalaisuutta: hollantilaiset, latvialaiset, yks tsekkiläinen ja yks suomalainen maalimokke. Kansainvälisyys on siitä hyvä, että kukaan ei tavallaan jää ulkopuoliseks, kun yhteinen kieli on kaikille englanti. Joukkueen ilmapiiri on muutenkin tosi avoin ja rento, joka lupailee mukavaa kautta.

Sunnuntain pelit alko siinä mielessä ikävästi, että yöllisen sateen nostettua ilmankosteutta kaikki kamat ei ollu ehtiny kuivua yön aikana. Hallissa vallitseva viidakkoilmasto piti myös huolen siitä, että jokainen pelaaja jätti kaikkensa kentälle, vaikkei sitä välttämättä ois ees halunnu. Eka peli hävittiin ihan omaa tyhmyyttämme, mutta tokassa pelissä ei vaan yksinkertasesti enää jalka riittäny ja väsyttiin ihan täysin. Itelläkin teki sen verta tiukkaa, että meinasin toisella erätauolla pökertyä vaihtopenkille, mutta niin vaan kolmas erä taisteltiin kunnialla loppuun asti. Turnauksesta ei jääny hirveesti jälkipolville kerrottavaa muuta kun se, että on se tuolla Saksassa pikkasen eri meininki rahan, kulttuurin ja yleisin meiningin suhteen. Taitotaso nyt ei niinkään häikässy, mutta oheinen video kertonee vähän paikallisesta kulttuurista. Kyseessä siis ennen matsia tapahtuva teambuilding-rituaali ja asialla Unihockeytown Holzbüttggenin äijät. (onnistuin näköjään kuvaamaan videon väärinpäin, hajotkaa paskaan)

Turnauksen rasituksista välittämättä lyötiin maanantaina kamat kasaan ja lähdettiin Miisan kanssa tämän meidän opiskeluporukan omalle introduction campille, joka kesti maanantaista keskiviikkoon. Leirillä saatiin nauttia auringonpaisteesta, paahtavasta kuumuudesta, kaatosateesta, tihkusateesta ja oikeastaan kaikista mahdollisista sääilmiöistä lumisadetta lukuunottamatta. Säästä huolimatta leiri oli mukava ja hyödyllinen, sillä nyt suurimman osan opiskelijakavereista tuntee jo entuudestaan. Bredan yöelämä tuli myös suht tutuks tuon leirin aikana: Bredassa baareja riittää, mutta suurin osa niistä on melko pieniä. Hauska ilmiö oli myös se, että opiskelijaporukoiden vaeltaessa baarista toiseen joku yökerho saatto ensin olla viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta viiden minuutin kuluttua paikalla oli enää pari mattimyöhästä ja tyhjiä tuoppeja. Yöelämä tuntuu muutenkin liittyvän paikalliseen yöelämään ehkä jopa voimakkaammin, kun mitä Suomessa. Tai no riippuuhan se tietysti ihan ihmisestäkin, mutta saa nyt nähä miten sitä innostuu yöjuoksuille. Kämpän sijainti on kyllä hyvä, sillä ydinydinkeskustasta tänne on matkaa joku pari minsaa pyörällä ja alle kymppiminsa jalan. Ostoskatu alkaa itse asiassa tuosta noin 300m päästä, mutta baarit on vähän kauempana.

Siitä paikallisesta elämänmenosta vielä... tuolla leirillä tuli huomattua, että paikallinen aikakäsitys noudattelee enemmän Etelä-Euroopan mallia kuin meidän vastaavaa. Esimerkki: saapuminen leirintäauleelle noin klo 16, jolloin ilmoitetaan, että 16:45 pitää olla valmiina pyöräilemään koululle, missä grillijuhlat ynnä muuta ohjelmaa. Noh, kello lyö varttia vaille ja kuinka ollakkaan paikalla on ITMC:n suomalaisosasto täydessä vahvuudessaan (meitä on 3). Menin siitä sitten ottamaan torkut ja puolen tunnin kuluttua päästiin vihdoin lähtemään reissun päälle.

Ei siinä siis mitään jos myöhästely ynnä muu vetelehtiminen kuuluu maan kulttuuriin, mutta kun täällä koulumaailmassa ollaan sitten niin viimesen päälle kellontarkkoja ettei missään. Esimerkki: koe alkaa klo 9:00. Jos saavut paikalle minuutin myöhässä, et pääse kokeeseen. Et pääse kokeeseen myöskään silloin, jos mukana ei ole kuvallista henkilöllisyystodistusta. Et, vaikka tuntisit kaikki kokeen valvojat ja suorittajat. Perkele sentään.

Käytiin eilen Victorin kanssa pyörähtämässä Antwerpenissä päiväreissulla. Suosittelen kyllä käymään, jos wanha kunnon klassinen eurooppalainen meininki kiinnostaa! Niin, ja olut ja vohvelit myös... Huomenna alkaa ihan oikee koulu, joten siihen valmistautuessa taitaa mennä loppupäivä. Tai sitten korista ja futista kyttäillessä.